Kerran toisensa jälkeen elämä maapallolla näyttää tuhoon tuomitulta,
mutta kerran toisensa jälkeen elämä sopeutuu, kehittyy ja kukoistaa
uudelleen. Ei kuitenkaan loputtomiin.
Aurinko nousee vielä tuhat miljardia kertaa, mutta sitten se alkaa tehdä
pitkää, hidasta kuolemaa sen sisusten polttoaineen huvetessa. Aurinko
kuumenee ja paisuu paisumistaan. Se nielaisee Merkuriuksen ja Venuksen,
ja lopulta sen pinnan kaasukielekkeet lipovat maapallon pintaa. Meret
kiehuvat kuiviin, ilmakehä haihtuu ja maankuori sulaa laavamereksi.
Elämän tarina maapallolla on loppunut.
Mitä jää jäljelle? Valkoinen kääpiö, Auringon ruumis, joka miljardien
vuosien aikana jäähtyy mustaksi kääpiöksi. Ikuisessa pimeydessä ja
kylmyydessä sitä kiertää loputtomiin jähmettynyt laavapallo: Maa, jonka
pinnalla joskus oli elämää. Mitään siitä ei ole enää jäljellä. Maapallon
pintakerrokset ovat höyrystyneet ja haihtuneet avaruuteen, vieden
mukanaan niin ensimmäisten yksisoluisten fossiilit kuin Homo sapiensin
monumentitkin, kaiken muiston elämän viiden miljardin vuoden tarinasta.
Hiiliatomi palaa sinne, mistä se kerran tulikin: Linnunradan korkealle
kaarelle uusien tähtien, uusien planeettojen ja kenties uuden elämän
rakennusaineeksi.
Mutta lopulta, miljoonien miljardien vuosien kuluttua viimeisetkin tähdet
kuolevat. Kosmoksen materian lait eivät salli loputonta kiertokulkua,
uudistumista ja kehittymistä. Aikanaan ainekin hajoaa, ja triljoonia vuosia
elänyt hiiliatomi katoaa lopultakin. Vain itse maailmankaikkeus on ikuinen
– ikuisesti laajeneva, ikuisesti jäähtyvä, ikuisesti harveneva ja hiipuva, yhä
pimeämpi ja köyhempi maailmankaikkeus.
Onko kosmoksen kohtalona vain matkata loputtomaan pimeyteen ja
kuolemaan? Kenties ei, sillä maailmassa on muutakin kuin vain ainetta.
Kaikki vetypolttoaine on loppunut Auringon ytimessä. Aurinko alkaa nyt
paisua yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Se nielaisee sisäänsä ensin
Merkuriuksen ja sitten Venuksen, ja sen pinnan kaasukielekkeet alkavat nuoleskella maapalloa. Meret ja ilmakehä ovat haihtuneet avaruuteen.
Elämä maan pinnalla on ohi. Maan koko pinta sulaa kymmenien
kilometrien syvyydeltä sulaksi laavaksi, joka kiehuu ja kuplii. Silloin
viimeisetkin atomimme palaavat takaisin avaruuteen, josta ne kymmenen
miljardia vuotta aikaisemmin tänne Maan ja elämän rakennusaineiksi
olivat tiensä löytäneet.
Loppu on armollisen nopea.
Vain muutamassa miljoonassa vuodessa Aurinko luhistuu uudelleen
kasaan. Siitä tulee valkoinen kääpiö, maapallon kokoinen tiheä kuollut
tähti, joka ei enää tuota energiaa, ainoastaan jäähtyy vuosimiljardista
toiseen. Joskus kymmenien miljardien vuosien kuluttua Aurinko ei enää
säteile lainkaan: se on nyt musta kääpiö, täysin jäähtynyt valoton ja siksi
näkymätön taivaankappale.
Sitä kiertää yhä edelleenkin Maa, karrelle palanut, sulanut ja Auringon
kutistuessa uudelleen jäähtynyt. Kuollut Maa on nyt yhtä kylmä kuin sitä
ympäröivä avaruuskin.
