Minne matkaavat ajatuksemme ja tekomme, minne matkaa Homo sapiens
materian maailmankaikkeudessa? Emme löydä paratiisia
menneisyydestämme, mutta voimme kulkea tulevaisuuteen sitä kohti.
Maapallo on elämän kehto, sanoi avaruusajan suuri unelmoija Konstantin
Tsiolkovski, mutta eihän kukaan jää kehtoon koko elämänsä ajaksi.
Kehtomme Maan lisäksi olemme saaneet lahjaksi myös avaruuden ja koko
maailmankaikkeuden, ne odottavat kärsivällisesti että kasvamme
aikuisiksi.
Kenties jälkeläisemme ovat piitä ja mikropiirejä, kenties posthumaaneja
geenimuokattuja olentoja; lapset ovat aina jotain uutta ja outoa. Tai kenties
me perinteitä kunnioittavat luomuihmiset levittäydymme aikanaan
kosmokseen, tuomme elämän, tietoisuuden ja rakkauden yhä uusille
planeetoille yhä uusien aurinkojen lämpimään loisteeseen. Elämämme
jatkuu lapsissamme ja teoissamme, kosmoksen elämä jatkuu meissä. Mihin yltääkään evoluution viides taso? Nyt muokkaamme maapalloa; ehkä
kaukaisessa tulevaisuudessa muokkaamme maailmankaikkeutta.
Oma elämäni on vain lyhyt, helähtävä sointu ihmisen ja
maailmankaikkeuden loputtomassa yhteisessä musiikissa, täynnä yhä uusia
mahdollisuuksia ja uutta kauneutta.
Olen kosmoksen lapsi, kosmoksen keskipiste, kenties kosmoksen
olemassaolon syy; en tiedä, mutta kuulen korvissani keskiaikaisen
runoilijan sanat: En tiedä mistä tulen, en tiedä minne menen; minua
ihmetyttää, että olen niin iloinen.
