Tuuleton näitä puita ei koske,
sen itku peittänyt kaiken maan.
Tuuleton voisi hiljainen olla,
vaan se yllä kulkiessa huomataan.
Istuu vaiti, makaa kuura kasvoilla,
kun aamu syntyy takaa pimeän.
Paikalleen päätyy jokainen meistä,
eivät yksin kulje pään yli jäätyneet.
Saarelle saapuu hiljaiset kurjet,
joiden auraan yhtyy jäästä selvinneet.
Painuu pää, lipuu luopuneen lautta,
jään kiilto kuin taivaan kautta hohtaa.
Kituvana astuu sammalmättään – Tuuleton.
Ikijoissa juuret jäätää puita.
Ikävä ei souda vastaan, istuu vierelle:
ikävässä kaikuni on kovempi!
Alenevan elon vuoksi rastaidenkin
talvitie kulkisi päältäni!
Hangella hiljainen Tuuleton!
Pään yltä tuntuu kaikki maa nyt menevän,
eivät minua mukaan ottaneet.
Jään seuraan hiljaa katoavan tuulen,
ylitsemme käyvät siipein taipaleet.
Varjot kuin valoja yllä pimeän maan sylien,
valot kuin tuntemattomien askeleet.
Yölliset kuin päiviä päällä päivätönten kylien,
alleni jäähän kylmät jalkani jäätyneet.
Kituvana astuu sammalmättään – Tuuleton.
Joen lautta kylmää jalkaluita.
Ikävä ei souda vastaan, istuu vierelle:
ikävässä kaikuni on kovempi!
Alenevan elon vuoksi rastaidenkin
talvitie kulkisi päältäni!
Rastaiden taipaleet näen jäältäni.
Talvitie kulkisi päältäni!
Hangella hiljainen Tuuleton!
